Peräpohjalaismurteilla on mielenkiintoinen syntyhistoria

Murteet: Peräpohjalaismurteilla on mielenkiintoinen syntyhistoria

Kielet ja eri murteet kohtaavat pohjoisessa

Noora Vaarala kaipasi esseessään (HS Kulttuuri 29.9.) taiteilijoiden Lappi-buumiin mukaan kielentutkijoita.

Peräpohjalaismurteiden syntyhistoria on poikkeuksellisen mielenkiintoinen. Alue on vanhaa Saamenmaata, jonne on tullut asuttajia eri puolilta Suomea ja Karjalaa. He kaikki ovat jättäneet jälkensä pohjoisen murteisiin ja paikannimiin.

ASUTTAJIA on tullut jo 1000-luvun alkupuolelta lähtien Lounais-Suomesta. Heiltä ovat Tornion murteeseen jääneet esimerkiksi pientä koivua tarkoittava sana kaski ja yleiskielen jänis-sanan murteellinen muoto jänes. Myös Vare-alkuiset paikannimet viittaavat Varsinais-Suomeen.

Hämeestäkin on muutettu pohjoiseen. Sieltä on peräisin sana karkea, joka Tornion murteessa tarkoittaa kylvöheinäpeltoa. Hämäläismurteissa sen merkitys on luonnonheinäniitty. Myös hämäläisperäisiä paikannimiä on paljon.

Asuttajia on tullut myös Karjalasta. Sitä perua on Antti Tuiskunkin mie (minä). Yksikön pronominit mie ja sie ovat ka rjalaisperäisiä, mutta moniken pronominit me(t) ja te(t) länsisuomalaisia. Mie ja sie taipuvat myös “länsisuomalaisittain”. Erilähtöiset ainekset elävät muutenkin pohjoisessa rinnan; siitä osoituksena läntinen kettu ja itäinen repo.

MYÖHEMMIN pohjoiseen on tullut myös savolaista vaikutusta, mutta sen osuus on jäänyt vähäisemmäksi. Osa läntisistä piirteistä on tullut pohjalaisten muuttajien mukana. Varsinaissuomalainen jänes tunnetaan myös keski- ja pohjoispohjalaisista murteista.

Alueen alkuperäisiä asukkaita ovat kuitenkin olleet saamelaiset. Siitä kertovat saamelaisperäiset murresanat ja paikannimet. Esimerkiksi maastotermejä on lainattu saamesta. Niistä tunnetuin lienee jänkä (suo, räme). Saamelaisperäisiä kalojen nimiä ovat puolestaan kojama (koiraslohi) ja kuer(i) (taimen).

Antti Tuiskun “mie”on karjalaista perua.

HAMINAN RAUHASSA vuonna 1809 suurin osa Tornion murteen alueesta jäi Ruotsin puolelle. Silti vielä sata vuotta sitten Tornionlaaksossa puhuttiin molemmin puolin rajaa samanlaista murretta, vaikka jo silloin oli voimassa Ruotsin valtiopäivillä tehty päätös Ruotsin Tornionlaakson ruotsalaistamiseksi.

Ruotsin Tornionlaakson pakkoruotsalaistamiseen on liittynyt myös voimakkaita kielellisiä asenteita, niistä vahvimpina paikallisten asukkaiden omaan kieleen kohdistunut häpeä ja siitä aiheutunut heikko itsetunto.

RUOTSALAISTUMINEN on 1950-luvulta lähtien entisestään kiihtynyt. Sen vastapainoksi 1980-luvulla syntynyt meänkieliliike pyrki kohottamaan Ruotsin Tornionlaakson suomen arvostusta. “Huonon suomen” sijasta alettiin puhua meänkielestä, josta sen puhujat saattoivat olla ylpeitä. Alueen ruotsalaistumista sekään ei ole pystynyt pysäyttämään. Nykyisin meänkieli luokitellaan uhanalaisten kielten joukkoon.

Missään muussa suomen murteessa ei ole yhtä paljon erilähtöisiä aineksia kuin Peräpohjolan ja Lapin suomalaismurteissa.

Heikki Paunonen
filosofian tohtori
suomenkielen professori emeritus,
Nurmijärvi

Helsingin Sanomat sunnuntai 7.10.2018 sivu C10, Mielipide

Print Friendly, PDF & Email