"Nuole, nuole tikkuni" [sarjakuva englanniksi]

Huone oli steriilinomainen. Jykevän kirjoituspöydän takana istui silmälasipäinen mies. Seinillä oli joitain kehystettyjä papereita, ja miehen takana seisoi kaksi pitkulaista vetokaappia. Suuren pöydän toisella puolella oli nojatuoli. Ikkunasta näkyi ulkona riehuva myrskyinen sää sekä pikku-ukon veikeät kasvot.

— Ah, käykää sisään, nainen.

Mustan kasvoverhon taakse sulkeutunut nainen asteli pieni poika mukanaan sisään. Molempien tulijoiden vaatteet olivat hieman märät. Nainen istuutui hänelle osoitettuun nojatuoliin pienen pojan jäädessä seisomaan hänen vierelleen.

— Äiti...

— Ei nyt, nainen tivahti pojalleen.

Mies katsahti ymmärtäväisen näköisenä pöytänsä takaa.

— Minäkin pidän lapsista.

Nainen hymyili, ei niinkään miehelle, vaan ikkunassa häränpyllyä heittävälle pikku-ukolle.

— Asiani koskee erästä miestä... hän aloitti.

— Ah, mies totesi. — Muistan tapauksenne. Olettehan käyneet täällä jo eräitäkin kertoja. Mies hymyili.

— Niin, hänen tilansa on vain pahentunut entisestään. Tehän olette kuulleet siitä... palosta?

Pikku poika katsahti äitiään kauhuissaan.

— Tottakai, niin?

— Luulen, että se oli hän...

— Ah, skitsofreeniset oireet ovat siis jo niin pitkällä?

— Kyllä. Hän elää ja on kuin se kaikki olisi ollut hänen tekemäänsä.

— Ah, mies totesi.

— Minä en kestä. Hänen harhansa alkavat olla jo sitä luokkaa, etten enää tiedä mitä uskoa.

— Ymmärrän. Mies katsoi naista kuin odottaen tämän jatkavan, mutta nainen pysyi vaiti.

— Entä se lippalakki? mies kysyi.

Pieni poika seisoi äitinsä takana pidellen päätään.

— Mä en tiedä enää mitään. Hän on alkanut kulkemaan joissain oudoissa porukoissa.

— Eli mitä pikemmin saamme hänet tänne, sitä parempi.

Nainen nyökkäsi.

Ikkunassa hyppäsi pikku-ukko. Nainen pidätteli hymyään.

Mies nousi seisomaan; hän nojasi pöytään rystystensä varassa.

— Ah, asia on selvä. Oletteko tavanneet häntä viime aikoina?

Nainen oli hyvin vaivautunut kysymyksestä.

— En ole... hän vastasi vältellen miehen katsetta. — ...mutta tiedän, mistä hänet saa kiinni.

Nainen kurkottautui nopeasti pöydällä olleelle kynälle, jolla hän raapusti paperille hätäisin viivoin jotain.

— Kas tässä, hän virkkoi ojentaen paperin miehelle.

— Ah! mies yllättyi.

— Hän on taiteilijasielu, nähkääs, nainen vastasi.

Mies luki tekstin uudelleen ja ojensi lopuksi kätensä naiselle.

— Näkemisiin, hän sanoi mutta nainen oli jo poistunut. Ovelta hän kuuli vielä lapsen kysyvän äidiltään:

— Äiti, äiti. Kuka se mies oli?

— Mähän sanoin, ettei siitä ennään puhuta!

Nainen sulki oven perässään.