Pelastus, liuska 1

[16.9.1979, 27.1.1980]

Saavuin albinogorillani kanssa viimeistä kertaa Maasta. Maa jäi kauas taakse ohjatessani koneeni Pelastukselle, meteoriitista valmistetulle pitkän matkan suuralukselle.

Gloria on kanadalaissyntyinen valkoinen albino Ottawangorilla. Hän on vähän yli kaksi metriä pitkä ja osaa puhua kaikkia tietämiäni kieliä. Hän on "Oy Ottawangorillan jalostus Ab:n" (miten yhdistys merkittiin aina viime vuosiin asti, mutta vaihtaessaan nimeä, tuli pientä erimielisyyttä nimen suhteen ja se jäi vuodeksi nimettömäksi. Kuukausikokouksen kokoontuessa kahdennentoista kerran laitos tuhopoltettiin) priima yksilö ja valitettavasti ainoa.

Tuhopolton aikana Gloria oli jostain onnellisesta syystä poissa yhdyksen laitokselta. Tuhopolton jälkeisenä yönä Gloria karkasi. Hänen arveltiin menneen hylätylle slummialueelle, jonne tuhopolttajat olivat menneet.

Hänen pyydystämiseen kerättiin parinkymmenen miehen ryhmiä ja minä kuuluin siihen ryhmään, joka löysi Glorian. Ryhmät hajaantuivat ympäri slummialuetta. Suurin osa ryhmääni kuuluvista oli joko New York Citystä tai Miamin Florida Timesistä, Amerikan Yhdysvaltojen toiseksi suurimmasta lehdestä. Osa pelkkiä lehtimiehiä.

En oikein pitänyt seurastani eikä toisetkaan näyttäneeet pitäneen minusta, olinhan ryhmän ainoa kanadalainen ja entinen erämaankävijä. Olin lopettanut sen, koska teknologia oli ulottunut jo niihinkin ja tuhonnut ne lähes kokonaan.

Ryhmäni oli jo erottamassa minut, kun yhtäkkiä kuulimme etäistä huutoa. Koko ryhmä ryntäsi paikalle ja lähemmäs tullessamme erotimme huudot kauhunhuudoiksi. Ja yhtäkkiä edessämme seisoi valtava punatäpläinen – ei vaan veren tahrima gorilla! Näky oli niin kammottava, että "ystäväni" syöksyivät pää kolmantena jalkana pakoon. Itse jäin liikkumattomana seisomaan tietämättä mitä tekisin.

Viimein gorilla lähti liikkeelle, minua kohti. Aloin perääntyä hitaasti. Olin kylläkin tavannut Kanadan erämaissa valtavia karhuja, mutta mikään niistä ei olisi vetänyt vertoja sille näylle mikä nyt asteli kohti. Ennen kuin ehdin kääntyä ympäri ja juosta toisten perään, oli gorilla jo jalkojeni juuressa ulisemassa kuin pieni vauva. Vaikka matkaa oli useita metrejä, en ehtinyt liikahtaakaan. Se oli kokonsa nähden varsin ketterä.

Hänen joukkomurhansa oli sinetöinyt hänen kohtalonsa. Hän tiesi sen ja katui sitä nyt. Hän ei halunnut kuolla – vielä. Säälin eläinparkaa, olihan hän katunut jo tekonsa. Ja sitä paitsi olisihan tuhopolttajat saaneet elinkautisen. Nostin hänet ylös ja kerroin, että tekisin kaikkeni pelastaakseni hänet. Ilman vastarintaa gorilla lähti mukaani. Talutin häet "ulkoilmaa" kohti, mutta viimeisillä slummitaloilla gorilla pysähtyi. Päätin päästää gorillan omille teilleen, kun yhtäkkiä kuulin takaani espanjaan sorahtavan huudon:

– Maastoutukaa, senjor. Ammumme sen elukan seulaksi.

Pyörähdin salamannopeasti vetäen samalla aseeni kotelosta, jonka piippu sylkäisi neljä tappavan tarkkaa laukausta. Kuran päässä seisoi suuressa ryhmässä, joka peitti koko kadun laidasta laitaan, arpinaamaisia kovanaamoja enimmäkseen espanjalaisia ja meksikolaisia. Laukaukseni pudottivat neljän etimmäisen meksikolaisnuorukaisen aseet.

– Jos vielä joku haluaa tappaa tämän apinan, saa hän raivata ensin minut! huusin miehille.

Eräs espanjalainen kohotti kiväärinsä toisen meksikolaisen suojassa. Hyppäsin sivummalle ja laukaisin uudelleen ja sain pudotetuksi espanjalaiselta ajoissa aseen, sillä hänen panoksensa vihelsi hipoen Glorian yli. Glorialla kuohahti, mutta hän hillitsi itsensä.

Toinen kivääri kohosi, mutta hänen vierustoverinsa laski sen alas:

– Ei kannata. Hän on joko hullu tai sitten ei tiedä, mitä on tekemässä. Liikkumatta odotin, kunnes joukko oli perääntynyt kujan taakse. Sitten käännyin Glorian puoleen ja rohkaisin häntä.

Sain vakuutetuksi hänelle, että puolustaisin häntä oikeudessa, jonka järjestäsiin heti! Olin voittanut apinan luottamuksen ja siitä lähtien me olemme olleet erottamattomia ystäviä. Hän on minulle kuin veli – enmmänkin.

[Liuska 2]